kuluttaja 2.0

Mitä sokea näkee korkeakulttuurissa? 

mika pantzar 3.8.2007 klo 08:28

22

Golfarvostelut ovat hieman hitaasti käynnistyneet omalta osaltani kuluttaja 2.0 palstoilla. Yleensä golfin pelaajilla riittää puhetta ja mielipiteitä omasta lajistaan, mutta kun katse pitää kääntä itselle vieraille kentille, sanat loppuvat kesken.  Aloitan kenttäarvostelut itselleni ja monille muille vieraasta lajista nykytanssista,  johon pääsin (tai jouduin) tutustumaan kehuttuani eräässä seurassa oman ja yleisemmin miehisen kulttuurisen ymmäryksen kapeutta. Tämä on elämäni ensimmäinen ja luultavasti viimeinen kulttuuriarvostelu.

Erilaiset festivaalijärjestäjät puhuvat ns. 'talutettavista miehistä', jotka osallistuvat kulttuuririentoihin naisten talutettavina. Suomessa kulttuuria kantavat ja kannattavat keski-ikäiset naiset. Näin meilläkin kotona. Eilinen Tero Saarinen companyn Stravinski ilta vanhassa oopperassa kertoi tämän yleistyksen pitävän paikkansa, joskin valtaosa yleisöstä oli nuoria naisia. Joukossa oli muutama mieskin, mm. nuorempien sukupolvien alistettua asemaa manifestoinut demaripoliitikko Osku Pajamäki.

Vuonna 1996 perustettu Tero Saarinen Company on paradoksi suomalaisessa kulttuurikentässä. Poikkitaiteellinen ryhmä työllistää vuosittain noin 80 ihmistä. Mukana on median osaajia, tanssijia ja erilisia tuottajia. Eipä ihme että ryhmän vastaavaa tuottajaa Iiris Autiota käytetään asiantuntijana erilaisissa uuden kulttuuritalouden työryhmissä mm. kauppa- ja teollisuuministeriössä ja Tekesissä. Mutta nyt itse esitykseen.       

Aikaisemmat kokemukseni tanssin katsojana ovat olleet Joutsenlampi (jota katsoessani nukahdin) ja muutama Jorma Uotisen pitkästyttävä esitys. Odotukseni Starvinski- illasta eivät olleet kummoisia. Kiinnostuneena odotin lähinnä Marita Liulian laatimaa multimediaa, jonka luvattiin muuttavan käsitykseni tanssista. Ensimmäinen jakso oli kolmen ihmisen tanssia kahden hanurin rytmittämänä (Petruska) . Taitavaa kehon hallintaa ja huumoria. Hieman mukavampaa katsottavaa kuin Jokerien ja TPS:n ottelu viime keväällä. 

Väliajan jälkeen Tero Saarinen esitti maailmalla mainetta niittäneen teoksen HUNT. Kulttuurintutkijat sanoisivat, että kulttuurinen makuni on banaali. Saarinen osui kuitenkin minuun. Pidän suurella rahalla tehdyistä spektaakkelielokuvista ja amerikkalaisista televisiosarjoista. Suosikkitaiteeni on 1920-luvun vallankumoustaide ja futurismi, jossa taide ja moderni elämä kietoutuivat yhteen usein varsin surrealistisella tavalla. Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -kirja (1929) kertoo tästä taiteen vaiheesta. Löysin Tero Saarisen HUNT esityksestä paljon viitteitä tällaiseen viime vuosisadan alun taidekäsitykseen, jossa teknologisoituva nykyaika ja kehon kulttuuri kohtasivat toisensa kiehtovalla tavalla. Paavolainen näki aikoinaan, kuinka primitivismi (alastomuuskulttuuri jne.) oli eräänlainen vastinpari teknologisoituvalle ja urbanisoituvalle kulttuurille. Tälllaisesta hybristä oli kyse myös eilisessä tanssiesityksessä, jossa hikinen iho toimi taitavasti laaditun multimedian heijastuspintana. Storoboskooppivalojen siivittämänä Tero Saarinen näytti suorastaan lentävän. Musiikin, valojen ja tanssin yhteensovittaminen oli tehty käsittämättömän hienosti.  

Tällaisen spektaakkelin katsoisin mielelläni uudelleen. Saarisen esitystä voi nähdä Aleksanterin teatterissa seuraavien viikkojen aikana. Suosittelen esitystä kaikille niille, jotka haluavat rikkoa talutettavan miehen kahleensa. Esityksen jälkeen menimme ostamaan Jaskan grillistä valkosipulihotdogit ja katsoin tekstiteeveestä Jyväskylän suurajojen ensimmäisen päivän tulokset.                            

# Pysyvä linkki merkintään heikko signaali, hs-s